Pääsäisenä meillä lastenkin oli syötävä lammasta. Munia värjättiin ja kaikkea piti ainakin maistaa. Silloin, vielä ortodoksisessa perheessä, pääsiäinen tuntui juhla-ajalta. Paastoa ei sen enemmin kunnioitettu, suomalaisia kun oltiin, mutta monenlaista ruokaa oli tarjolla. Lihavuus oli kyllä tunnettu, se kuului vain hyvinvoiville perheille. Sellaisia me emme suinkaan olleet. Palkat tuntuivat pieniltä ja niin ne olivatkin. Naapureilta saatiin lainaksi, jos omat varat eivät ruokalaskuihin riittäneet.
Muistini lokeroissa ei ole, kun molemmat, Pietarissa koulunsa käyneet vanhempani ottivat suomalaisen sukunimen. Sisareni Veera, kaksi ja puoli vuotta minua vanhempi, jo edesmennyt, koulunsa paremmin suorittanut, olisi varmaan ollut muistavampi. Isäni sukuhaara piti joka tapauksessa Rantamo-nimeämme kauniimpana kuin äitini perheen Kaskea. Siihen aikaan ei lapsilta juuri kysytty tällaisia, suuria asioita. Lelut, leikkiminen ja sään mukaan pukeutuminen olivat korkeintaan niitä lapsille kuuluvia.
Sen muistan jo aika pienenä, että isäni sukuhaara ponnahti perheemme pöytäpuheissa aina edelle äidin aikaisempaa nimeä. Syykin oli selvä. Siihen aikaan miesten arvostus yleensä korkeammalla kuin naisten. Miehet johtivat yhteiskuntaa ja perheen päänä luonnollisesti toimi isä. Kuriinkin vedottaessa isää odotettiin. Vitsa odotti oven pielessä ja sitä käytettiin aina tarvittaessa. Musiikin taitajana isäni suku oli korkealla. Äitini kyllä oli naisena harvinaisessa virassa, ruotsalaisen rikkaan dynamiittikeksijän sairaalassa kassana.
Pelastusarmeijassa käytiin lapsena usein, sisareni Veera puhtaassa mekossa ja minä polvihousuissa.
Koko perhe piti arvossa näitä uskon sotilaita. Lyhytkasvuinen nainen sai aina avustuskolikot keräyskoppaansa kauppaostos- ja vaalimatkoilla. Pelastusarmeijan lehteä äitini tilasi lähes kuolemaansa saakka ja se myös tuotiin kotiin. Nämä uskon sotilaat, jotkut lopulta upseerinarvoisina, arvostivat myös äitiäni. Myös myöhäisimpinä vanhuusvuosina tunsin jo aikoinaan lopettaneen Pelastusarmeijan rakennuuspaikanan.
Muistini lokeroissa ei ole, kun molemmat, Pietarissa koulunsa käyneet vanhempani ottivat suomalaisen sukunimen. Sisareni Veera, kaksi ja puoli vuotta minua vanhempi, jo edesmennyt, koulunsa paremmin suorittanut, olisi varmaan ollut muistavampi. Isäni sukuhaara piti joka tapauksessa Rantamo-nimeämme kauniimpana kuin äitini perheen Kaskea. Siihen aikaan ei lapsilta juuri kysytty tällaisia, suuria asioita. Lelut, leikkiminen ja sään mukaan pukeutuminen olivat korkeintaan niitä lapsille kuuluvia.
Sen muistan jo aika pienenä, että isäni sukuhaara ponnahti perheemme pöytäpuheissa aina edelle äidin aikaisempaa nimeä. Syykin oli selvä. Siihen aikaan miesten arvostus yleensä korkeammalla kuin naisten. Miehet johtivat yhteiskuntaa ja perheen päänä luonnollisesti toimi isä. Kuriinkin vedottaessa isää odotettiin. Vitsa odotti oven pielessä ja sitä käytettiin aina tarvittaessa. Musiikin taitajana isäni suku oli korkealla. Äitini kyllä oli naisena harvinaisessa virassa, ruotsalaisen rikkaan dynamiittikeksijän sairaalassa kassana.
Pelastusarmeijassa käytiin lapsena usein, sisareni Veera puhtaassa mekossa ja minä polvihousuissa.
Koko perhe piti arvossa näitä uskon sotilaita. Lyhytkasvuinen nainen sai aina avustuskolikot keräyskoppaansa kauppaostos- ja vaalimatkoilla. Pelastusarmeijan lehteä äitini tilasi lähes kuolemaansa saakka ja se myös tuotiin kotiin. Nämä uskon sotilaat, jotkut lopulta upseerinarvoisina, arvostivat myös äitiäni. Myös myöhäisimpinä vanhuusvuosina tunsin jo aikoinaan lopettaneen Pelastusarmeijan rakennuuspaikanan.
Kommentit