Työttömän tuskan itse kokeneena voin vakuuttaa, että kipu on aito ja että se paranee hitaasti, tuskin koskaan. Minulle synnytti perheyhtiön tuhoutuminen torikauhun. Sitä podin konkurssin jälkeen noin kaksi vuotta. Siihen maailman aikaan niin suuren ja monipuolisen firman häviämistä pidettiin melkoisena johdon häpeänä, ikään kuin olisi otsaan tatuoitu synnin merkki. Mutta tuho tuli ja siitä alkoi monen ihmisen pitkäaikainen piina. En halunnut tavata ketään.
Eivät siinä auttaneet selitykset koko maailman öljykriisistä tai se että runsasta vuotta aikaisemmin pankki oli valinnut syliinsä, muille yrittäjille malliksi, kaksi yhtiötä. Toisen asuntojen vesikalusteita valmistajan ja toiseksi meidät mm. autoalalle pesutekniikkaa kehittävän. Molemmat oli katsottu toiminnaltaan sekä monipuolisiksi että vakavaraisiksi. Näitä ominaisuuksia nimenomaan alleviivattiin pankin kirjallisessa lausunnossa. Malliyrityksenä oletimme nyt olevamme suojassa.
Ymmärrän toki, että yrityksen kaikesta toiminnasta vastaa kärkimiehenä toimitusjohtaja. Konkurssista paljonkin kärsiviä varmasti on, mutta kokonaistoiminnasta vastaavan kohtalona kuitenkin on ottaa vastaan se suurin ryöppy. Lähes poikkeuksetta se myrskyää julkisuudessa kielteisenä. Kaikenlaisia arveluita ja mielipiteitä taatusti sinkoilee, useimmat niistä kuitenkin perustelemattomia. Kolme ja puolisataa kiroaa varmasti.
Sain tapahtuman oikeudenkäynnissä yli miljoonan korvaustuomion valtiolle, joka viennistämme 24 eri maahan oli saanut aikamoisen kasan valuuttaa tai kerännyt sen palkoista muhkean veromäärän. Tuomio sitoi minut pitkäaikaiseen "ystävyyteen" ulosottajien kanssa ilman että toiminnastani oli löytynyt mitään rikollista. Jokaisesta palkasta ja sittemmin myös eläkkeestä otettiin vuosikymmenien ajan raskaat lain määräämät osat.
Perheemme ja suku saivat käyttää kaiken kekseliäisyytensä selvitääkseen ongelmistaan, joita ei matkan varrella ollut vähän. Sukujemme vähäiset reservit tuhoutuivat, kesämökki myytiin, hyväpalkkioinen hallintoneuvoston jäsenyys samoin kuin arvopapereiden tarkastajan rooli suuressa vakuutusyhtiössä hävisivät, asunto joutui yhtiötä tähän asti rahoittaneen pankin omistukseen ja monista siviilin luottamustoimista jouduin vähitellen eroamaan.
Kauppaministeriö, joka vuosittain etsi tasavallan vientipalkintoon sopivia yrityksiä, hiljeni vähitellen tyrmistyneenä odotuksissaan. Kunnallispolitiikka, josta ei joutunut eroamaan, tuli tutuksi kahta tietä, kokoukset kasvattivat kunnallistietoa, mutta eniten henkisenä purkauksenani toimi taloudesta kirjoittelu. Ensin tutkivana toimittajana, sitten havainnoitsevana pakinoitsijana, lopuksi vain omista ajatuksistaan kertovana plogistina.
Kykenenkö enää olemaan onnellinen? Sitä nyt kysellään. Vastaukseni: kyllä kykenen. Elämäni olisi, ilman yritystoimintaani kohdannutta onnettomuutta, ilmeisesti turmeltunut vastuullisen johtajan ylenmääräiseen työntekoon tai sitten siihen muuhun. Nyt se on sallinut minun elää kutakuinkin normaalisti, koska ikää kertyy ja hautajaismenoja usein katselen vain saattajana. Torikauhuni olen jo aikaa sitten unohtanut.
Eivät siinä auttaneet selitykset koko maailman öljykriisistä tai se että runsasta vuotta aikaisemmin pankki oli valinnut syliinsä, muille yrittäjille malliksi, kaksi yhtiötä. Toisen asuntojen vesikalusteita valmistajan ja toiseksi meidät mm. autoalalle pesutekniikkaa kehittävän. Molemmat oli katsottu toiminnaltaan sekä monipuolisiksi että vakavaraisiksi. Näitä ominaisuuksia nimenomaan alleviivattiin pankin kirjallisessa lausunnossa. Malliyrityksenä oletimme nyt olevamme suojassa.
Ymmärrän toki, että yrityksen kaikesta toiminnasta vastaa kärkimiehenä toimitusjohtaja. Konkurssista paljonkin kärsiviä varmasti on, mutta kokonaistoiminnasta vastaavan kohtalona kuitenkin on ottaa vastaan se suurin ryöppy. Lähes poikkeuksetta se myrskyää julkisuudessa kielteisenä. Kaikenlaisia arveluita ja mielipiteitä taatusti sinkoilee, useimmat niistä kuitenkin perustelemattomia. Kolme ja puolisataa kiroaa varmasti.
Sain tapahtuman oikeudenkäynnissä yli miljoonan korvaustuomion valtiolle, joka viennistämme 24 eri maahan oli saanut aikamoisen kasan valuuttaa tai kerännyt sen palkoista muhkean veromäärän. Tuomio sitoi minut pitkäaikaiseen "ystävyyteen" ulosottajien kanssa ilman että toiminnastani oli löytynyt mitään rikollista. Jokaisesta palkasta ja sittemmin myös eläkkeestä otettiin vuosikymmenien ajan raskaat lain määräämät osat.
Perheemme ja suku saivat käyttää kaiken kekseliäisyytensä selvitääkseen ongelmistaan, joita ei matkan varrella ollut vähän. Sukujemme vähäiset reservit tuhoutuivat, kesämökki myytiin, hyväpalkkioinen hallintoneuvoston jäsenyys samoin kuin arvopapereiden tarkastajan rooli suuressa vakuutusyhtiössä hävisivät, asunto joutui yhtiötä tähän asti rahoittaneen pankin omistukseen ja monista siviilin luottamustoimista jouduin vähitellen eroamaan.
Kauppaministeriö, joka vuosittain etsi tasavallan vientipalkintoon sopivia yrityksiä, hiljeni vähitellen tyrmistyneenä odotuksissaan. Kunnallispolitiikka, josta ei joutunut eroamaan, tuli tutuksi kahta tietä, kokoukset kasvattivat kunnallistietoa, mutta eniten henkisenä purkauksenani toimi taloudesta kirjoittelu. Ensin tutkivana toimittajana, sitten havainnoitsevana pakinoitsijana, lopuksi vain omista ajatuksistaan kertovana plogistina.
Kykenenkö enää olemaan onnellinen? Sitä nyt kysellään. Vastaukseni: kyllä kykenen. Elämäni olisi, ilman yritystoimintaani kohdannutta onnettomuutta, ilmeisesti turmeltunut vastuullisen johtajan ylenmääräiseen työntekoon tai sitten siihen muuhun. Nyt se on sallinut minun elää kutakuinkin normaalisti, koska ikää kertyy ja hautajaismenoja usein katselen vain saattajana. Torikauhuni olen jo aikaa sitten unohtanut.
Kommentit