lauantai 14. toukokuuta 2016

Sukukirja

Lasten usein esittämä kysymys koskee suvun tapahtumia. Milloin se tai tämä on tapahtunut? Mielestäni oli kysytty liian harvoin. Jälkeläisille suvun tärkeät päivät eivät vaikuttaneet niin tarkkailun arvoisilta  . Huomautus, että kysykää niin kauan, kun tietoa on saatavissa. Se on jäänyt usein päivittäisen kiireen alle. Kauan asiaa mietittyäni päätin ratkaista tietojen saannin omalla tavallani. En kirjallisella, vaikka esimerkkejä riitti.

Halusin perustaa ns. sukukirjan. Ajatukseni oli kerätä siihen luettelonomaisesti kaikki ne tärkeimmät tapahtumat, mitkä suku on eletyn elämän aikana kohdannut. Tiesin ettei se ollut edes suvun rungonkaan kohdalla mitenkään pieni tehtävä. Varsinkaan kun tapahtumien tärkeys arvioitiin eri puolilla eri tavalla. Ensin tarkastelu edellytti materiaalin tutkimista. Sukuni ei ollut aikaisemmin tarkkaa selvitystyötä elämänsä varrelta tehnyt.

Tietoja varmaan keräytyisi paljon. Aavistukseni osui oikeaan. Tietoa oli ja nyt se täytyi asettaa sopivassa muodossa näkyviin. Kysyin: ketä varten oikeastaan olin sukukarttaa tekemässä? Omienko selailtavaksi vaiko yleisemmin? Se nimittäin määräisi sisällön laadun ja muodon. Olivatko syntymäajat vai syntymäpaikka tärkeät? Mistä tarkkailu alkaisi ajallisesti ja osaisinko nyt varmasti hallita kaiken? Tehtävän merkitys jälkipolville kasvoi päivä päivältä.

Laiskan ajatus: olisiko sittenkin parasta häivyttää koko ajatus taka-alalle? Ei!  Päätös aloittaa työ oli tehtävä. Valoin ensiksi perustuksen. Sukukirja syntyisi siitä, että ensin etsisin tiedot omasta isoisästäni ja isoäidistäni. Tiesin sukuni juurien varmasti tulevan Karjalasta, moni tarkennus jäikin sitten muistitiedon varaan. Oma isäni oli joskus kesämökillä, parin herkkyyttä lisäävän jälkeen, kertonut isänsä syntyneen Käsnäselässä Leskelän talossa muonamiehenä. Isoäitini tuli avioon lehmää Pitkärantaan taluttaen, Köyhä ja Karjalasta kotoisin hänkin.

Ajatus on nyt toteutettu, mutta varsinainen muoto ajattelutti. Nyt suvun tärkeimmät tapahtumat olivat vuosiluvuin varustetut, eivät siis päivämäärin. Vaikka en ollut pukenut tietoa minkään sukupuun muotoon, sivuja siitä huolimatta syntyi. Kuuluivatko siihen silloin ulkopuoliset liitteet? Osittain kuuluivat. Lautakuntapaikat ja kirjallisuus. Tärkein oli omien jälkeläisten saaminen tapahtumien piiriin. Mitä lähemmäksi nykyhetkeä sain kuvattua, sitä tarkemmaksi tieto tapahtumista kävi.

Sukukirja seuraa nyt pääasiassa minun polkuani, vaimoni kukkaseppele syntyy mittavassa perheen huoltamisessa ja valtaosassa lasten kasvattamisessa. Sukukirjaa on nyt helppo laajentaa. Jos laittaa vielä eri tapahtumille päivämäärät, niin teos täydentyy. Jos vielä mukaan tulevat kuvat, vaikka värilliset, nykyisellä ja kehittyvällä tekniikalla siihen mahdollisuus. Perustyö on nyt kuitenkin tehty. Syntyykö suvulle jatkuvan kiireen oheen lisää pysyvää tapahtumien arvostusta - sen näyttää tulevaisuus.



    

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Katkeruus...

Tehtaan pihalla seisoi ryhdikkäästi kolme lipputankoa. Vasemmanpuoleisessa liehuivat tutut Suomen värit; oikealla punavalkoinen, missä raidat kulkivat pitkin päin, Puolan kansantasavallan lippu. Näiden molempien valtakunnanlippujen välissä nähtiin valkopohjainen baneeri. Sen keskellä paistoi punaisena hehkuva ympyrä. Hehkua rajoittivat sen päällä ja alla mustat palkit. Kuvio, jonka aihetta moni muu yritys sittemmin lainasi. Se toi mieleen hehkuvan raudan alasimen ja vasaran välissä.

Tehtaan seinissä kohosivat valkoiset mineriittilevyt, nurkissa tummanharmaa pystypelti. Kirkkaat, oranssinväriset aurinkosuojat ikkunoiden yläpuolella sävyttivät muuten valkoisenharmaata seinää. Tehtaan ympäriltä puuttui tyypillinen panssariverkkoaita ja muualla virallinen portti vartijoineen. Tehtaan oli tarkoitus kutsua ihan kaikkia luokseen. Pihalla levisi laaja pysäköinialue, jonka arkisin täyttivät kirjavat autorivit. Tehtaan alue rajoittui koskemattoman tuntuiseen metsään.

Valtakuntien liput osoittivat, että tänään oli vierailupäivä. Paikkakunnalta kotoisin oleva puolustusministeri puolisoineen piti hyödyllisenä kutsua ulkomaisen suurlähettilään vaimoineen tutustumaan tehtaaseen,joka edusti täysin uutta teollisuutta ja poikkesi kiihdyttävällä tavalla kaikesta perinteisestä. Tehtaan tuotanto kohosi kuin toisuutta osoittava sormi puunjalostusteollisuudesta. Sillä ei ollut myös mitään havaittavaa kiinnekohtaa paikalliseen raskaaseen konepajateollisuuteen.

Valtioneuvoston kansliasta oli kysytty virallisesti pari viikkoa sitten sopiko ajankohta vierailulle. Tehtaalle sopi tietysti. Sen miltei jokaviikkoiseen elämänmenoon kuului niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin vieraiden vastaanotto. Viimeksimainittujen kunniaksi oli vedetty valtakuntien liput liehumaan, unohtamatta tietenkään tehtaan omistuksen omia heimovärejä, punaista ja mustaa. Lehdistö näytti aikalailla kiinnostuneelta. Toimittajat supisivat hiljaa keskenään...




lauantai 7. toukokuuta 2016

Torikauhu

Työttömän tuskan itse kokeneena voin vakuuttaa, että kipu on aito ja että se paranee hitaasti, tuskin koskaan. Minulle synnytti perheyhtiön tuhoutuminen torikauhun. Sitä podin konkurssin jälkeen noin kaksi vuotta. Siihen maailman aikaan niin suuren ja monipuolisen firman häviämistä pidettiin melkoisena johdon häpeänä, ikään kuin olisi otsaan tatuoitu synnin merkki. Mutta tuho tuli ja siitä alkoi monen ihmisen pitkäaikainen piina. En halunnut tavata ketään.

Eivät siinä auttaneet selitykset koko maailman öljykriisistä tai se että runsasta vuotta aikaisemmin pankki oli valinnut syliinsä, muille yrittäjille malliksi, kaksi yhtiötä. Toisen asuntojen vesikalusteita valmistajan ja toiseksi meidät mm. autoalalle pesutekniikkaa kehittävän. Molemmat oli katsottu toiminnaltaan sekä monipuolisiksi että vakavaraisiksi. Näitä ominaisuuksia nimenomaan alleviivattiin pankin kirjallisessa lausunnossa. Malliyrityksenä oletimme nyt olevamme suojassa.

Ymmärrän toki, että yrityksen kaikesta toiminnasta vastaa kärkimiehenä toimitusjohtaja. Konkurssista paljonkin kärsiviä varmasti on, mutta kokonaistoiminnasta vastaavan kohtalona kuitenkin on ottaa vastaan se suurin ryöppy. Lähes poikkeuksetta se myrskyää julkisuudessa kielteisenä. Kaikenlaisia arveluita ja mielipiteitä taatusti sinkoilee, useimmat niistä kuitenkin perustelemattomia. Kolme ja puolisataa kiroaa varmasti.

Sain tapahtuman oikeudenkäynnissä yli miljoonan korvaustuomion valtiolle, joka viennistämme 24 eri maahan oli saanut aikamoisen kasan valuuttaa tai kerännyt sen palkoista muhkean veromäärän. Tuomio sitoi minut pitkäaikaiseen "ystävyyteen" ulosottajien kanssa ilman että toiminnastani oli löytynyt mitään rikollista. Jokaisesta palkasta ja sittemmin myös eläkkeestä otettiin vuosikymmenien ajan raskaat lain määräämät osat.

Perheemme ja suku saivat käyttää kaiken kekseliäisyytensä selvitääkseen ongelmistaan, joita ei matkan varrella ollut vähän. Sukujemme vähäiset reservit tuhoutuivat, kesämökki myytiin, hyväpalkkioinen hallintoneuvoston jäsenyys samoin kuin arvopapereiden tarkastajan rooli suuressa vakuutusyhtiössä hävisivät, asunto joutui yhtiötä tähän asti rahoittaneen pankin omistukseen ja monista siviilin luottamustoimista jouduin vähitellen eroamaan.

Kauppaministeriö, joka vuosittain etsi tasavallan vientipalkintoon sopivia yrityksiä, hiljeni vähitellen tyrmistyneenä odotuksissaan. Kunnallispolitiikka, josta ei joutunut eroamaan, tuli tutuksi kahta tietä, kokoukset kasvattivat kunnallistietoa, mutta eniten henkisenä purkauksenani toimi taloudesta kirjoittelu. Ensin tutkivana toimittajana, sitten havainnoitsevana pakinoitsijana, lopuksi vain omista ajatuksistaan kertovana plogistina.

Kykenenkö enää olemaan onnellinen? Sitä nyt kysellään. Vastaukseni: kyllä kykenen. Elämäni olisi, ilman yritystoimintaani kohdannutta onnettomuutta, ilmeisesti turmeltunut vastuullisen johtajan ylenmääräiseen työntekoon tai sitten siihen muuhun. Nyt se on sallinut minun elää kutakuinkin normaalisti, koska ikää kertyy ja hautajaismenoja usein katselen vain saattajana. Torikauhuni olen jo aikaa sitten unohtanut.