tiistai 26. huhtikuuta 2016

Kriisikunta

Ottaen mukaan kaikki tappion pysyvät lähteet oikeanmääräisinä, Kotkan kaupunki ansaitsee jo kiireesti nimityksen kriisikunta. Se edellyttää siis kaikkien velkaerien näkyvän oikeaoppisessa päivänvalossa. Eikä tämä vielä riitä. Kriisikunnalta vaaditaan lisäksi rehellinen näkemys siitä, onko tulevaisuus nykyisyyttä armahtavampi. Luotan, että kaikki suunnitelmat, joita nyt tehdään, joutuvat joka tapauksessa ennen toteutustaan kaupunginhallituksen ja -valtuuston syvälliseen harkintaan, .

Kaupungin hallinto laskee tietenkin, sitä tappiota merkitsee sen oma maapohja kaupungin osuutena perustettaville yrityksille. Luovuttaminen merkitsee saanniksi epävarmoja osakkeita ja toiminnasta mahdollisesti kirjattavaa tappiota. Maapohjan vuokraaminen yrittäjälle tuntuu varmemmlta. Ankkuria tuskin kukaan ryhtyy omaan piikkiinsä kunnostamaan. Taiteen ja talouden liittoa kun sopii aina epäillä.

Muodostuuko sitten tuleva suunnitelma, mihin kaupunkia vastuulliseksi halutaan, pitkässä juoksussa kannattavaksi, se realisoituu vasta tulevaisuudessa. Kielteisessä kehityksessä tappiollinen yritystoiminta merkitsee paljon putoamista kaupungin syliin. Myönteisessä kaikki on ok.  Schumpterilaista luovan tuhon merkitystä ei sovi kuitenkaan näin suuressa operaatiossa unohtaa.

Mikäli suuroperaatioon lähdetään, merkitsee se ainakin sadoille kotkalaisille ammatin tai työpaikan vaihtoa. Sinänsä uuden oppiminen ei ole paha ilmiö, mutta notkeutta kehittämistyössä se kyllä vaatii. Kiinteistöjen purkamisoperaatioon tai niiden sovittamista uuteen muottiin joka tapauksessa joudutaan. Ulkoisen kaupunkikuvan on pakko nopeasti ja arkkitehtoonisesti uudistua.  Kaupungin meno joutuu muutamiksi vuosiksi täysin sekaisin,

Muutosjohtajan työ ei ole helppoa. Ennen kaikkea se vaatii paljon tulevaisuuden tietoa, ei ainoastaan uskoa. Työpaikkoja ja veronmaksajia tällainen suuroperaatio kyllä synnyttää.. Kyse on vain siitä, kuka uudenlaisten työpaikkojen perustamisen suostuu maksamaan. Kaupunki itse ei jaksa, sen sanoo uusin konsernitase. Avun täytyy siis tulla ulkopuolelta. Kriisikunnaksi ilmoittautuminen saattaisi keksiä uuden rahoitusratkaisun. Valtionapua näin suurellinen suunnitelma joka tapauksessa tarvitsee.





maanantai 25. huhtikuuta 2016

Markus-setä

Työkalumestari Veijalainen oli  monenmuotoisesti ehtoisa mies. Hän seinänaapuri, asui vaimonsa Lempin ja adoptiopoikansa Felixin kanssa neljän perheen puutalossa ja hän oli kaiken lisäksi varakas. Työtaidollaan hän oli asemansa asuntoja jakavan konttoripäällikön silmissä valloittanut. Iso konepaja arvosti juuri asunnoilla työntekijöitään. Asunnoilla ensin ja sitten sen jälkeen palkoilla.

Työkalumestari Veijalainen nautti molempia. Ei ollut sattuma, että hän omisti seutukunnan ensimmäisen radion. Siitä huolimatta me naapureina emme tunkeutuneet hänen perheensä joukkoon. Sen sijaan me lapset, viidestä kymmeneen ikäiset, varauduimme joka torstai varttia vaille viisi kamariin, monivärisen tapetilla päällystetyn, selvästi läpikuuluvan seinän viereen.

Lapsirakas Veijalainen itse tiesi lasten odottavan seinän vieressä naapurin puolella ja viritti radion sen mukaisesti. Siinä odottaessa lapslta unohtuivat likaantuneet mekot, rikkoutuneet nauhasukat ja persuksista puhki kuluneet polvihousut, kaikki. Muu elämä tuntui sillä hetkellä yhdentekevältä. Äidin tarjoama mehulasi saattoi keneltä hyvänsä kaatua jännityksessä lattialle.Vain Markus-setää odotettiin. Veijalaisilla riiti hymyä.

-Täällä Markus-setä, hyvää päivää kaikki lapset, näin se muistaakseni alkoi. Sitten tulivat pehmeällä äänellä minuutteja kestävät muistutukset kaurapuuron terveellisyydestä, tarpeellisista rokotuksista ja villaisten vaatteiden suojasta koleana aikana, Alueemme terveyssisar turvautui lasten rokotusitkuissa samoihin rauhoittaviin sanoihin. Jutustelunsa jälkeen Markus-setä tyylilleen uskollisesti sitten kertoi, ketkä tällä kertaa ohjelmassa esiintyivät. pääasiassa lauloivat tai lukivat runon.

Kuusivuotiaana koin sen riemun, että vanhemmat hankkivat meille vuotta ennen talvisotaa oman radion. Lastentunnit kuunneltiin siitä lähtien tietenkin kotona, mutta Markus-setä jäi sisimpäämme ikuiseksi ystäväksi.Tänään olen sitä mieltä, että hän sanoillaan muokkasi monen käytöstä ja luonnetta. Markus-sedän kodikkaan äänen me vielä harmaapäisinä vanhuksina tunnemme. Hän aikanaan valloitti koko sisimpämme. Vanhus muisti unohtaneensa jotain tärkeää: -Terveisiä myös Veijalaisille. Heippa vaan kaikille sinne pilven päälle!








perjantai 22. huhtikuuta 2016

Tumppimies

Asunnon muutto aiheutti sen, että tulin ensimmäisen kerran tarkkailleeksi, miten kaupunki herää. Oli lauantaiaamu. Kuka tai mitkä olisivat ensimmäiset kulkijat tai työnsä aloittavat, se kiinnosri päällimmäisenä. Paikkakunnan lehti oli jo ennen heräämistäni toiminut kiitosta ansaitsevalla tavalla. Postiluukku oli aikaiseen jo kolahtanut. Ketkä aloittaisivat kaupungin heräämisen, se herätti uteliaisuuteni ja oli tarkkailuni kohde. Uutta ja jännittävää!

Ensimmäisenä ilmestyi näköpiiriini tumppimies. Sellaiselle nimelle ristin tämän katujen ensimmäisen kulkijan. Mies ajoi pakettiautoa, jonka kyljessä oli kirjavia mainoksia. Aluksi mies ilmestyi pankin edustalle. Työ oli selvästi roskien keräystä., tupakan tumpit suurimpana katua likaamassa. Pankin pääoven edusta jalkakäytävineen puhdistettiin huolellisesti ja varmaan sopimuksen mukaisesti. Auto seisoi sen aikaa alueen jalkakäytävällä, puhdistusaseina harja ja peltinen säiliökihveli.

Todennäköisesti pankki oli tehnyt katujen siistijän kanssa sopimuksen, pankkia samassa korttelissa seuraavat kiinteistöt tuskin. Tumppimies lähti ajoon. En saanut aamurähmäisiin silmiini kirjaimia, jotka olisivat kertoneet työnantajasta. Ei se minulle kuulunutkaan. Työn tarkkuuden valvonta kuului toisille. Mutta sen se selvitti, että vain sopimuksen mukaisesti oltiin liikkeellä. Koska muut kiinteistöt olivat hylänneet ulkopuolisen työvoiman, niiden roskat jäivät jalkakäytävälle.

Tumppimies ilmestyi uudelleen häkyviin. Tällä kertaa ihan pienelle etäisyydelle. Kaduille alkoi saman aikaisesti ilmestyä kävelijöita. Joko kuljettiin pariskuntina, mies edellä ja vaimo perässä, kuten ikivanha tapa teollisuuspaikkakunnilla määräsi. Tai nykykoulutukseen paremmin soveltuvana, vaimo edellä ja mies perässä Yksinäiset kulkijat kertoivat kai erotteneisuudesta perhelämässä. Joko tuoni oli vieraillut tai sitten puolison kiinnostuneisuus tähän liikunnanmuotoon ei ollut vielä herännyt.

Tumppimies hoiti edelleen virkaansa, keräten roskat. Pieni hollaushetki ja siinä tupakka huuleen. Miehen tukan väri oikeutti joko oikeaan tai väärään arvioon, Tukan väri ja muoti kun vaihtelivat, ettei perässä pysynyt. Oma käsitys tukattomuudesta sen sijaan oli ikoninen. Kaupunki heräsi vähitellen, henkilöautot ja bussit hurisivat jo liikenteessä. Vain yksijalkainen, lastenvaunuja nytkähdellen työntävä mies jäi näköpiiriin. Tärkein - tumppimies - hän oli poissa.



lauantai 2. huhtikuuta 2016

Kantasatama

Tänään tekee mieli muistella Joseph Alois Schumpeteria, itävaltalaista, kaiken taloudellisen kehityksen tärkeintä profeettaa. Ajatus pyrkii hajoittumaan. Yhtäälle vetää taloutemme pakkoratkaisu Toisalta tuntuu samanaikaisesti painavan päälle kunnan tuleva kehitys. Harsonomaisesti kriisikunnista erillään pyristellyt Kotka odottaa edelleen tarjouksia, joista nimenomaan Schumpeteriä ajatellen ei pitäisi kieltäytyä. Odottaa ja odottaa.

Viimeisestä lauseesta avautuu kuitenkin päättäjiemme eteen ongelma: kaupungin talous ja sen kehittäminen - raha. Kustantavatko kaiken - suunnitelman laatijat? Mikä on Kotkan velvollisuus osallistua rahallisesti hankkeeseen? Mikä on maapohjan omistajan velvoite?  Saadaanko tappioita taseeseen? Ei sovi kieltää, etteikö jonkun päättäjän mielessä käynyt ongelmia helpottava aprillipäivä. Eihän kahta huijausuutista voisi kuulua samaan päivään. Kaduilta hiekan lakaisu ja se toinen.

Mutta vakavasti otettuna: Kotkan välttyminen velvotteilta on mahdoton. Milloin velkojen korko kohoaa? Jos kaikki suunnitelmat toteutuvat, ryöpsähtävät kunnalle taseeseen ainakin maapohjan ilmaiseksi luovuttaminen, Liikenteen lisäytyminen, aloituspääomaan osallistuminen, uusien yritysten henkilöstölle asuntojen rakentaminen, omien vanhojen kiinteistöjen hinnoittelu, yritysten kuolema ja niiden henkilöstön sijoittaminen, terveyshuolto, terveyshuollossa kansainvälistyminen.

Lopuksi koko uuden kulttuurin luominen kaupunkiin merkitsee järkyttävä määrää päätöksiä, jotka edessä valtuusto seisoo tai joita se pakenee. Voiko satamakaupunkina tähän saakka markkinoitu vähässä ajassa muuttua kaupalliseksi keskukseksi? Aiheuttaisiko väestön lisääntyminen uudenlaisia koulukysymyksiä, terveydenhoidon tarpeita, uusia liikeryhmittymiä? Saisiko kaupungin arkkitehtuuri modernisoida ajatuksiaan, taide etsiä uusia suuntia. Mutta pieni, köyhä ihminen olisi siinä siirretty jo muihin syrjäytyneisiin. Vellamon suojelu tulee vielä tosi kalliiksi.