Siirry pääsisältöön

Kaukaa näkee lähelle tarkemmin

Koulunkäyntini ja varusmieskoulutukseni jälkeen menin työhön vuonna 1951 raunio-Saksaan. Vanhemmat yksinkertaisesti halusivat, omiin kokemuksiinsa ja jälkeläistensä senhetkiseen ikään vedoten, molemmat lapsensa kielitaitoa syventämään ulkomaille. Sisareni lähti sodanjälkeiseen Englantiin 1947, minä perhetuntemuksen perusteella Saksaan. Molemmat noin vuodeksi. Heidän kansainvälisessä Pietarissa saamansa käsityksen mukaan tulevissa töissään pärjäsivät parhaiten ne, jotka hallitsivat kouluissa saadun hyvän kieliopin lisäksi joustavan ja rikkaan puhekielen.

Vanhempani olivat perisuomalaisia, Laatokan rannalta, samanlaisia niiden 25 000 muun suomalaisen joukossa, jotka olivat lähteneet hakemaan parempaa elintasoa ja ammattia kuin silloin tarjolla oli Suomessa. Samalla heistå oli tullut miljoonakaupunki Pietarin kasvatteja ja sen suurkaupunkimaisen ajattelumaailman jäseniä. Molempia sukuja oli onnistanut. Äitini oli pääsyt kaupallisen koulutuksensa jälkeen, siihen aikaan naiselle harvinaiseen tehtävään, Alfred Nobelin omistaman sairaalan kassaksi. Isäni sai konepiirtäjän koulutuksensa Gustav Nobelin stipendeinä teknikumeissa, konepajoissa ja lopulta aseteollisuudessa. Koti-Suomeen he pyrkivät ja pääsivät 1921.  Sisareni syntyi 1926, minä 1929, molemmat Karhulassa.

Minulle aputyömiehen työpaikka Saksassa löytyi Dorstenista, Gelsenkirchenin (Schalke) piiristä. Kaupunki oli ennen sotaa ollut keskeistä Ruhrin sotateollisuus- ja hiilikaivosaluetta. Isäntäperheen pää oli ammatiltaan kanavainsinööri. Perheen vanhempi tyttäristä, 24 -vuotias, naimisissa sodanaikaisen hävittäjälentäjän kanssa. Toinen tytär täytti juuri 22 vuotta. Hänestä tuli korkearvoisen papin vaimo. Poika kävi koulua, reipas 15 -vuotias. Perhe tunnusti evankelis-luterilaista uskoa. Talossa, joka jonkilaisena harvinaisuutena oli säilynyt pommituksissa suurin piirtein ehjänä, minulla oli ihan ikioma huone. 

Siihen aikaan olo Saksassa oli ankeaa. Kansa oli pommituksin nöyryytetty polvilleen. Ei kenkiä, ei tekstiilejä, kaikesta löytyi jotain korviketta. Eloon jääneet olivat vähän aikaa sitten kömpineet esiin pommitusraunioista. Omat silmäni rävähtivät auki ensimmäisen kerran junan pysähtyessä Hamburg-Altonan asemalla. Raunioita, raunioita, silmän kantamattomiin. Kun me Kotkassa puhuimme pommituksista ja vaurioista, puhuimme erilaisesta tuhosta. Puhelinyhteyttä Suomeen ei ollut. Kirjeyhteys kävi, jos oli aikaa odottaa. Helsingistä Kööpenhaminaan oli hento laivayhteys. Kun matkustaja /rahtilaivan miehistön määrä oli 8, se sanoo jo laivan suuruuden. Tanskasta piti rautateitse sodanaikaisissa vaunuissa jatkaa matkaa.

Mutta Saksassa kadut olivat jo puhtaina. Joitakin tasaisia aukeita kuitenkin siellä, missä aiemmin oli ollut taloja. Muualla näkyi osittain rikkoutuneita rakennuksia ja orastavia, yksikerroksisia kauppaliikkeitä alustavasti nousemassa. Perheessä, jossa asuin tulin ensi kerran kokemaan, miten pieni ja tuntematon suomalainen suuressa maailmassa oli. Ainakin silloin, kun naapurin poika katseli oven raosta ensimmäistä ateriaa perheessä ja hänen suunsa meni hämmästyksestä suppuun: "Sehän syö niin kuin me!" Olin käyttänyt ruokaillessa, vastoin hänen odotuksiaan pelkkien sormien sijasta veistä ja haarukkaa. Eskimo - oppimaton raukka!

Turismia ei siihen aikaan Saksassa tunnettu, eikä tietenkään mitään oppilasvaihtoa. Ainakin brittiläisellä vyöhykkeellä miehityssotilailta oli kielletty kaikki seurustelu väestön kanssa. Pettymyksekseni Suomesta ei näkynyt pienintäkään uutista. Maamme oli suuressa maailmassa tyhjä nolla. Kansamme tunnettiin, jos tunnettiin, entisenä aseveljenä, jos haluttiin lainkaan tuntea. Maamme sotasankareista, joista me suomalaiset olimme ylpeitä, ei puhunut kukaan. Suomi oli steriili, kylmä kolkka jossain pohjoisessa ja täältä katsoen paljon arvottomampi kuin tähänastinen käsityksemme omasta maastamme oli ollut.

Ruotsi, sodasta jopa rikastuneena, sen sijaan loisti. Länsinaapurimme teki taitavasti ja kirkkaasti välkkyvää diplomatiaa, kertoi suurista eri kansojen avustuksista, mittavastä kulttuurinsa humanismista ja antoi neuvoja todellisen elämän arvoista. Oli Volvoa, punaisia, valkoikkunaisia huviloita Tukholman edustan saarilla ja muutenkin muille liiasta sotaisuudesta varoittavaksi esimerkiksi kelpaavaa elintasoa. Ruotsalaisia kysyttiin moniin kansainvälisiin virkoihin ja komiteoihin. Kukaan ei puhunut siitä, että millä Ruotsi oli rikastunut samaan aikaan, kun toiset huusivat malmia mihin hintaan hyvänsä, köyhtyivät, vuodattivat verta ja kävivät julmaa sotaa.

Oman maammme oltua toisen maailmansodan jälkeen vain hippunen - jotain, jos sitäkään. Olimme ainakin suurvalloissa vailla mitään näkyvyyttä, arvoa. D-markka ja Lufthansa syntyivät niihin aikoihin. Niistä vuosista maamme on kulkenut muutamana vuosikymmenenä, pienenä kansana, huikean edistyksen matkan. Tunsimme nimet Goethe ja Schiller, joita minulta nuoret saksalaiset opiskelijat kysyivät. Kiitos siitä Isänmaa Suomi! Olit siellä rakas, niin olet täälläkin! 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rangaistussiirtola

Kaikki työvoima: aikuisuuden portille kasvaneet lapset, osa rintamalta lomilla kävijöistä, voimissaan olevat vanhukset ja tietysti kaikki sopivan ikäiset naiset haalittiin mukaan sodan 1941-1944 aikana huutavaan työvoiman tarpeeseen. Jo puolimiljoonaiset rintamavoimat lohkaisivat osansa monenlaisten töiden tekijöistä. Siihen vain oli pakko sopeutua.  Erikoisministeriö huolehti siitä, että maan oma elinkeinoelämä, ja osin myös vienti, pyöri sodan jatkuessa tilanteen vaatimalla tasolla. Historiasta olemme saaneet lukea, kuinka vankiloista värvättiin vapaaehtoisia rangaistusvankeja taistelujoukkoihin ja linnoitustöihin. Osa pakeni, vaihtoi puolta ja valtaosa taisteli. Yleensä kertomukset ovat käsitelleet miesten osuutta, naisten osuus, paitsi lottien palvelua on ollut tuntemattomampaa. Sen sijaan niin paljon ei ole kerrottu kaikkien naisten työstä, varsinkaan silloin kun sitä käytettiin rangaistuksena. Se ymmärrettiin sodan varjopuolena, mutta pakollisena. Naisten rangaistusleiri Karh

Nousukausi

Aito myyntipäällikkö sen tietää, nimittäin nousukauden pituuden. Niin ainakin SK 13-15 väittää. Historiasta voimme lukea, kuinka  yhdessä olemme tunaroineet ja siksi toivuimme muita hitaammin. Lisäksi Suomi koki Nokian romahduksen ja Venäjän hyytymisen. Maamme sai siis enemmän vaikeuksia syliinsä kuin muut talouden kärkimaat, joilla tuotanto oli monipuolisempaa kuin meillä. Tämän ohella Kiinan pörssiromahdusta silloiset asianantuntijat pitivät  mahdollisena. Sen vuoksi korjailtiin väärään suuntaan. Lähes kaikki olivat sen ennusteen takana. Nyt siis uskotaan taas myyntipäälliköiden arviontiin. Elämme terveesti, olemme onnellisisa. Nousukautemme jää täten myyntipäälliköiden arvion varaan. Niin ainakin uskoo Nordean pääanalyytikko Jan von Gerich. Markkinat lähettävät jo sellaisia signaaleja, että USA vaipuu taantumaan jo kahden vuoden kuluttua! Saadaan nähdä, toteutuuko tämä arvio. Olemmeko juuri nyt kulkemassa ylös vai alaspäin? On siinä poliitikoilla pohtimista, kun eivät osaa nykyist

Carean nykytilanne on muuttumassa hallitsemattomaksi

Jussi Raukko (Kouvola) kauhistutti äskettäin Kymen Sanomissa mielipiteellään, että maakunnan etelän ja pohjoisen välinen kilpavarustelu erikoissairaanhoidon investoinneissa nousee jo 200 miljoonaan euroon, ehkä ylikin. Kauhistusta lisäsi se, että Kymenlaakson omistajakunnat yhdessä ovat keskussairaalalleen tänään velkaa jo 24 miljoonaa! K eskussairaalan kunnossa ja toimitusjohtajan lausunnoissa tilanne on näkynyt. Sairaalan oma rahantarve ja omistajakuntien samanaikainen painostus alijäämäiseen talousarvioon ovat pakottaneet Carean ottamaan omiin nimiinsä velkaa kymmeniä miljoonia, vaikka sillä samaan aikaan on ollut jättisaatavia omistajiltaan. Onhan se aivan hullu tilanne. Näillä kuitenkin mennään, koska omistajakunnat näkevät maineensa takia velat mieluummin Carean kuin omassa repussa. Tilanteeseen toivotaan toki muutosta, sillä Etelä-Suomen aluehallintovirasto on jo herkistetty puuttumaan keskussairaalaa puuduttavaan talousarviokikkailuun. Nyt on syytä luottaa korkean