Veikko Rantamo

Talouskäsitteisiin liittyy tänään yhä useammin alkuperäisesti amerikkalais-englanninkielinen sana leasing - vuokrausluotto. Jotain lainataan, mutta lainauksesta halutaan sitova sopimus. Suomalaisessa merkityksessä sana sisälsi sitoumuksen jonkin koneen tai laitteen käytöstä kausivuokraa vastaan. Vuokrauksen kohdetta ei siis asiakkaan tarvitse omistaa, eikä  kiinnittää siihen pääomaa. Tällä saadaan aikaan säästöä ja jopa tarkkuutta oman talouden arviointiin. Markkinaehtoisessa maailmassa se synnytti joukon erikoisyrityksiä, jotka omalla aktiiviteetillaan keräsivät yhteen asiakkaden tarvepiikkejä, sijoittivat näihin pääomaansa ja saivat aikaan edullista käyttöä lyhytaikaisten tarvitsijoiden keskuudessa.  Alkuperäinen leasing käsitteenä (lend/lease US sotalainat) on tästä pitäen laajentunut moneen suuntaan. Hyvin yksinkertainen tapahtuma sai pian pankkien mielenkiinnon heräämään. Perustettiin vuokrausluottoyrityksiä. Koska ketjun viimeiset lenkit olivat ennen pitkää rahalaitoksia, s

Jokseenkin varmaa on, että katkaistakseen oma kestovajeensa ja pitääkseen yllä edes jonkinlaista torjuntataistelua valtiokonttorin mustatakkisia vastaan, Kotkan täytyy pian myydä suuri määrä vuosisadan mittaan säästettyä omaisuutta. Siihen eivät silloin riitä rappeutuneet kaupungin kiinteistöt, tulot kuvitelluista ihmismääristä Meripäivillä, Tall Ship Racessa, Vellamossa, tai luotettavuutensa menettänyt jatkuva lupaus omatoimisesta tasapainottamisesta. Satamaa ei ensinnä myydä. Ainoa kotkalainen omaisuus, jolla on tuottoarvoa ja joka heti myytäväksi kelpaa, ovat ne sähköosakkeet, joita Kotkalla jäljellä on, ja ainakin jos Kymenlaakson Sähköosakeyhtiö niitä johonkin hintaan haluaa. Niistä osakkeista osittainenkin luopuminen, kenties - saisi aikaan kaupungillemme vielä puoli-itsenäistä päätäntävaltaa. Mutta pystyykö osakkeiden myyntiin liittyvä kieltopykälä estämään muitakin osakaskuntia hankkimasta niitä itselleen? Onko yleensä mahdollista myydä niitä? Salliiko laki valtioneuvosto

Koulunkäyntini ja varusmieskoulutukseni jälkeen menin työhön vuonna 1951 raunio-Saksaan. Vanhemmat yksinkertaisesti halusivat, omiin kokemuksiinsa ja jälkeläistensä senhetkiseen ikään vedoten, molemmat lapsensa kielitaitoa syventämään ulkomaille. Sisareni lähti sodanjälkeiseen Englantiin 1947, minä perhetuntemuksen perusteella Saksaan. Molemmat noin vuodeksi. Heidän kansainvälisessä Pietarissa saamansa käsityksen mukaan tulevissa töissään pärjäsivät parhaiten ne, jotka hallitsivat kouluissa saadun hyvän kieliopin lisäksi joustavan ja rikkaan puhekielen. Vanhempani olivat perisuomalaisia, Laatokan rannalta, samanlaisia niiden 25 000 muun suomalaisen joukossa, jotka olivat lähteneet hakemaan parempaa elintasoa ja ammattia kuin silloin tarjolla oli Suomessa. Samalla heistå oli tullut miljoonakaupunki Pietarin kasvatteja ja sen suurkaupunkimaisen ajattelumaailman jäseniä. Molempia sukuja oli onnistanut. Äitini oli pääsyt kaupallisen koulutuksensa jälkeen, siihen aikaan naiselle harvin