sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Vuokraus voi olla hyväkin vaihtoehto

Talouskäsitteisiin liittyy tänään yhä useammin alkuperäisesti amerikkalais-englanninkielinen sana leasing - vuokrausluotto. Jotain lainataan, mutta lainauksesta halutaan sitova sopimus. Suomalaisessa merkityksessä sana sisälsi sitoumuksen jonkin koneen tai laitteen käytöstä kausivuokraa vastaan. Vuokrauksen kohdetta ei siis asiakkaan tarvitse omistaa, eikä  kiinnittää siihen pääomaa. Tällä saadaan aikaan säästöä ja jopa tarkkuutta oman talouden arviointiin. Markkinaehtoisessa maailmassa se synnytti joukon erikoisyrityksiä, jotka omalla aktiiviteetillaan keräsivät yhteen asiakkaden tarvepiikkejä, sijoittivat näihin pääomaansa ja saivat aikaan edullista käyttöä lyhytaikaisten tarvitsijoiden keskuudessa. 

Alkuperäinen leasing käsitteenä (lend/lease US sotalainat) on tästä pitäen laajentunut moneen suuntaan. Hyvin yksinkertainen tapahtuma sai pian pankkien mielenkiinnon heräämään. Perustettiin vuokrausluottoyrityksiä. Koska ketjun viimeiset lenkit olivat ennen pitkää rahalaitoksia, syntyi luonnollinen tarve saada jonkinlainen vakuus vuokrausketjulta. Se synnytti tähän elinkeinojen klusteriin takaustarpeen. Pienistä tarvepiikeistä ei juuri huolta ollut, yksityiskäyttäjiltä perittiin käteismaksu, mutta vähitellen arvossaan kohoavat vuokrauksen kohteet yltivät jo tasolle, että se alkoi vaikuttaa tätä elinkeinonaan hoitavien tuloslaskelmiin ja velkarankingiin. Kaupunkien tasekirjassa ne löytyvät lehdeltä liite. Valtuustojen kannattaa seurata niiden kehittymistä.

Pankit alkoivat nyt vaatia asiakasuhteessa olevilta yrityksiltä joissakin tapauksissa sopimustakuita. Mielenkiintoa herätti, että vastoin vuokrauksessa liikkuvan rahan oikeaa luonnetta, häivytettiin sanasta vuokrausluotto sen loppuosa. Samalla kun luotto -osa hävisi, se alkoi kiinnostaa kuntapäättäjiä. Vuosia oli toimittu normaalisti, tehty sopimuksia autoista, porakoneista, sorveista ja muusta tämän tasoisesta. Kun kunnallinen kirjanpitolaki ei valtiovallan lupauksesta huolimatta muuttunut reilun velan suuntaan, luottolajilla oivallettiin mahdollisuus kikkaillen saada julkisiin taseisiin ja velkarekisteriin näkymätöntä lisäluottoa. Näin suuret yksiköt, sairaalat, satamat, paikotushallit, sillat, rakennettavat maantiet ja muun muassa kiinteistöyhtiöt tulivat vuokrauksen piiriin.

Leasing voi tietyissä tapauksissa olla jopa edullinen kunnankin taloudessa. Jos hankittava laite tai kone ratkaisee jonkin teknisen ongelman, eikä luotonottajalla talousarviossaan sillä hetkellä ole hankkeeseen tarvittavia kassavaroja, vuokrausluoton käyttäminen voi olla perusteltua. Esimerkkinä olisi tehokkaampi ja uudempi aurauskalusto runsaasti lumisena talvena, tai parakit remonttikohteissa. Mitä arvokkaampi vuokrattava kohde on, sitä varmemmin tappiota tämä rahoitukseen käytetty menetelmä mukanaan tuo. Sijoittaja, jolla on voimaa, asettaa aivan varmasti oman korko- ja voittovaatimuksensa. Silloin kun oma kiinteistö myydään ja sama vuokrataan heti takaisin, tuskin operaation suunnittelija odottaa mitään kannattavuutta.  
                     

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Tästäkö Kotkalle pelastusrengas?

Jokseenkin varmaa on, että katkaistakseen oma kestovajeensa ja pitääkseen yllä edes jonkinlaista torjuntataistelua valtiokonttorin mustatakkisia vastaan, Kotkan täytyy pian myydä suuri määrä vuosisadan mittaan säästettyä omaisuutta. Siihen eivät silloin riitä rappeutuneet kaupungin kiinteistöt, tulot kuvitelluista ihmismääristä Meripäivillä, Tall Ship Racessa, Vellamossa, tai luotettavuutensa menettänyt jatkuva lupaus omatoimisesta tasapainottamisesta. Satamaa ei ensinnä myydä.

Ainoa kotkalainen omaisuus, jolla on tuottoarvoa ja joka heti myytäväksi kelpaa, ovat ne sähköosakkeet, joita Kotkalla jäljellä on, ja ainakin jos Kymenlaakson Sähköosakeyhtiö niitä johonkin hintaan haluaa. Niistä osakkeista osittainenkin luopuminen, kenties - saisi aikaan kaupungillemme vielä puoli-itsenäistä päätäntävaltaa. Mutta pystyykö osakkeiden myyntiin liittyvä kieltopykälä estämään muitakin osakaskuntia hankkimasta niitä itselleen? Onko yleensä mahdollista myydä niitä? Salliiko laki valtioneuvoston painostaa muuttamaan yhtiöjärjestystä? Tiukan tarkkailun kohteena olemista emme enää kykene välttämään. Omat ylimitoiitetut toiveemme ja päämäärämme tunnetaan jo valtakunnan tasolla.

Muistutettava oletettavassa myyntitapahtumassa kuitenkin on, että kaikkea käypää voidaan kaupata vain yhden ainoan kerran. Muistettava myös on, että nyt harkinnassa oleva osakenippu, arvolta 19,2 milj., on tähän mennessä tuottanut osinkoa 2,7 milj. vuodessa kaupungin kassaan. Myynnin jälkeen sekin tulolähde on sitten lopullisesti poissa ja jotain muuta on sen rahavirran korvaamiseksi löydettävä. Muistuu mieleen se demarijohtajan päätelmä, että sähköosakkeissa kyse on vain "laiskasta" pääomasta! Onko demareilla tiedossa jokin kannattavampi kaupungin omaisuuserä, joka sähköosakeita  edullisemmin voitaisiin myydä?

Seuraa kysymys: voidaanko Kotkan kaupungin kumulatiivinen kestovaje (nyt yli -40 milj.+ Carea -10 milj.) suurellakaan kaupalla lopullisesti pysäyttää? Mielestäni ei voida. Ei edes sillä 10 milj:n valtion avustuksella, jolle kuulemma pitää taputtaa ja joka on luvassa 2015. Suurikin summa syödään nykymenolla parissa vuodessa, niin syvässä kustannussuossa tarvomme ja jaamme realismia ymmärtämättömille kansalaisille ylimittaisia toiveita. Olisiko sittenkin kaupunkilaisten kukkaroille edullisempaa antaa mustatakkisten valtiokonttorin talousmiesten ratkaista ongelma ilman omaa asiaan puuttumistamme?

perjantai 6. joulukuuta 2013

Kaukaa näkee lähelle tarkemmin

Koulunkäyntini ja varusmieskoulutukseni jälkeen menin työhön vuonna 1951 raunio-Saksaan. Vanhemmat yksinkertaisesti halusivat, omiin kokemuksiinsa ja jälkeläistensä senhetkiseen ikään vedoten, molemmat lapsensa kielitaitoa syventämään ulkomaille. Sisareni lähti sodanjälkeiseen Englantiin 1947, minä perhetuntemuksen perusteella Saksaan. Molemmat noin vuodeksi. Heidän kansainvälisessä Pietarissa saamansa käsityksen mukaan tulevissa töissään pärjäsivät parhaiten ne, jotka hallitsivat kouluissa saadun hyvän kieliopin lisäksi joustavan ja rikkaan puhekielen.

Vanhempani olivat perisuomalaisia, Laatokan rannalta, samanlaisia niiden 25 000 muun suomalaisen joukossa, jotka olivat lähteneet hakemaan parempaa elintasoa ja ammattia kuin silloin tarjolla oli Suomessa. Samalla heistå oli tullut miljoonakaupunki Pietarin kasvatteja ja sen suurkaupunkimaisen ajattelumaailman jäseniä. Molempia sukuja oli onnistanut. Äitini oli pääsyt kaupallisen koulutuksensa jälkeen, siihen aikaan naiselle harvinaiseen tehtävään, Alfred Nobelin omistaman sairaalan kassaksi. Isäni sai konepiirtäjän koulutuksensa Gustav Nobelin stipendeinä teknikumeissa, konepajoissa ja lopulta aseteollisuudessa. Koti-Suomeen he pyrkivät ja pääsivät 1921.  Sisareni syntyi 1926, minä 1929, molemmat Karhulassa.

Minulle aputyömiehen työpaikka Saksassa löytyi Dorstenista, Gelsenkirchenin (Schalke) piiristä. Kaupunki oli ennen sotaa ollut keskeistä Ruhrin sotateollisuus- ja hiilikaivosaluetta. Isäntäperheen pää oli ammatiltaan kanavainsinööri. Perheen vanhempi tyttäristä, 24 -vuotias, naimisissa sodanaikaisen hävittäjälentäjän kanssa. Toinen tytär täytti juuri 22 vuotta. Hänestä tuli korkearvoisen papin vaimo. Poika kävi koulua, reipas 15 -vuotias. Perhe tunnusti evankelis-luterilaista uskoa. Talossa, joka jonkilaisena harvinaisuutena oli säilynyt pommituksissa suurin piirtein ehjänä, minulla oli ihan ikioma huone. 

Siihen aikaan olo Saksassa oli ankeaa. Kansa oli pommituksin nöyryytetty polvilleen. Ei kenkiä, ei tekstiilejä, kaikesta löytyi jotain korviketta. Eloon jääneet olivat vähän aikaa sitten kömpineet esiin pommitusraunioista. Omat silmäni rävähtivät auki ensimmäisen kerran junan pysähtyessä Hamburg-Altonan asemalla. Raunioita, raunioita, silmän kantamattomiin. Kun me Kotkassa puhuimme pommituksista ja vaurioista, puhuimme erilaisesta tuhosta. Puhelinyhteyttä Suomeen ei ollut. Kirjeyhteys kävi, jos oli aikaa odottaa. Helsingistä Kööpenhaminaan oli hento laivayhteys. Kun matkustaja /rahtilaivan miehistön määrä oli 8, se sanoo jo laivan suuruuden. Tanskasta piti rautateitse sodanaikaisissa vaunuissa jatkaa matkaa.

Mutta Saksassa kadut olivat jo puhtaina. Joitakin tasaisia aukeita kuitenkin siellä, missä aiemmin oli ollut taloja. Muualla näkyi osittain rikkoutuneita rakennuksia ja orastavia, yksikerroksisia kauppaliikkeitä alustavasti nousemassa. Perheessä, jossa asuin tulin ensi kerran kokemaan, miten pieni ja tuntematon suomalainen suuressa maailmassa oli. Ainakin silloin, kun naapurin poika katseli oven raosta ensimmäistä ateriaa perheessä ja hänen suunsa meni hämmästyksestä suppuun: "Sehän syö niin kuin me!" Olin käyttänyt ruokaillessa, vastoin hänen odotuksiaan pelkkien sormien sijasta veistä ja haarukkaa. Eskimo - oppimaton raukka!

Turismia ei siihen aikaan Saksassa tunnettu, eikä tietenkään mitään oppilasvaihtoa. Ainakin brittiläisellä vyöhykkeellä miehityssotilailta oli kielletty kaikki seurustelu väestön kanssa. Pettymyksekseni Suomesta ei näkynyt pienintäkään uutista. Maamme oli suuressa maailmassa tyhjä nolla. Kansamme tunnettiin, jos tunnettiin, entisenä aseveljenä, jos haluttiin lainkaan tuntea. Maamme sotasankareista, joista me suomalaiset olimme ylpeitä, ei puhunut kukaan. Suomi oli steriili, kylmä kolkka jossain pohjoisessa ja täältä katsoen paljon arvottomampi kuin tähänastinen käsityksemme omasta maastamme oli ollut.

Ruotsi, sodasta jopa rikastuneena, sen sijaan loisti. Länsinaapurimme teki taitavasti ja kirkkaasti välkkyvää diplomatiaa, kertoi suurista eri kansojen avustuksista, mittavastä kulttuurinsa humanismista ja antoi neuvoja todellisen elämän arvoista. Oli Volvoa, punaisia, valkoikkunaisia huviloita Tukholman edustan saarilla ja muutenkin muille liiasta sotaisuudesta varoittavaksi esimerkiksi kelpaavaa elintasoa. Ruotsalaisia kysyttiin moniin kansainvälisiin virkoihin ja komiteoihin. Kukaan ei puhunut siitä, että millä Ruotsi oli rikastunut samaan aikaan, kun toiset huusivat malmia mihin hintaan hyvänsä, köyhtyivät, vuodattivat verta ja kävivät julmaa sotaa.

Oman maammme oltua toisen maailmansodan jälkeen vain hippunen - jotain, jos sitäkään. Olimme ainakin suurvalloissa vailla mitään näkyvyyttä, arvoa. D-markka ja Lufthansa syntyivät niihin aikoihin. Niistä vuosista maamme on kulkenut muutamana vuosikymmenenä, pienenä kansana, huikean edistyksen matkan. Tunsimme nimet Goethe ja Schiller, joita minulta nuoret saksalaiset opiskelijat kysyivät. Kiitos siitä Isänmaa Suomi! Olit siellä rakas, niin olet täälläkin!