Veikko Rantamo

Provosoiva huudahtukseni: "Tarvitseeko Kotka lainkaan toimintastrategiaa!", herätti lukijoissa monenlaisia ja värisiä tuntemuksia. Sähköpostiini tulleista vastauksista päättelin, että kuntien menestys ei olisi sattumanvaraista. Joissakin kunnissa on onnistuttu kehittämään toiminta niin, ettei suurta kassa-alijäämää ole päässyt syntymään. Joissakin kunnissa kassavajauksesta taas ei ole välitetty, koska tehdyillä investoinneilla haluttiin korvata aikanaan tilapäinen velantarve. Näin meillä. Tämä ei ollut uhkapeliä silloin, kun korkeat savupiiput vielä tupruttivat. Maailma on muuttunut. Todellisuudessa menestys ja menestymättömyys riippuvat yksiomaan noudatetusta strategiasta eli yleensä tavasta, jolla olemme käyttäneet lähinnä verotuksesta kertynyttä voimaamme. Menestyksen viisasten kivi edellyttää silloin, että osaamme oikein mitoittaa oman luulomme omasta voimastamme. Jos meillä tätä kykyä ei ole, olemme lähellä vaaran paikkaa. Olemme monesti sijoittaneet kuvittelemiimme

Mitä kyseisellä strategialla haettiin? Kuka sellaiseen paperiin edes uskoo, kun samoja ominaisuuksia toivotaan lähes jokaiseen kuntaan. Niillä toiveilla kun on se yhteinen ominaisuus, ne eivät läheskään kaikki toteudu. Jos pitkäpiimäisellä äänestyksellä haettiin tietyn puolueen nolaamista, siinä onnistuttiin. Sitä nolattiin, joka äänestytti jokaisesta tietystä sanasta, sen sijaan kun koko strategia piti panna uudelleen valmisteluun. Syntyi kummallisia ennakkoaajatuksia seuraavien kuntavaalien tuloksista. Ei kunnan strategiasuunnitelma voi olla mikään kokoelma kunnan ihannetiloja. Sen täytyy sisältää todellista toimintaa ja sellaisia toiminnan mittareita, joidem avulla poikkeamilla johtaminen on mahdollista. Poikkeamia kun tulee, ainakin Kotkassa, joka tapauksessa olemaan. Strategiasuunnutelman pitää aina olla dynaaminen prosessi. Koska tämä suunnitelma ei ole, herää kysymys, kuka sen odottamattoman pitkässä valmistelussa on taivaita tavoitellut ja taitamattomuuttaan näyttänyt? Vil

Aika oli heti Viron itsenäistymisen jälkeen. Kansa tunsi paineena, että venäläisten miehityksen aikana oman väestön tuottamaa hyvää oli valtavirroin valunut Moskovaan. Sinne vietiin kalaa, lihaa, hedelmiä, siis ruokaa ja kaikenlaisia tarvikkeita, vaikka itse Viron kansa kärsi näiden puutteita. Henkisesti ja raadollisesti Neuvostoliiton hallisemaa osaa Eurooppaa käsiteltiin kuin entistä siirtomaa-aluetta Afrikassa. Se herätti tietenkin valtavasti  paineita itsenäisyyteen.Tämä on kaikille historiasta tuttua. Päälliköt Neuvostoliitossa, niin kuin myös Virossa, olivat ja elivät kansasta erillään. Heillä oli vallatuissa maissa omat kaupat, asuialueet, koko elämisentasonsa, eikä kyse ollut vain sellaisesta kahtiajosta, minkä täällä väitetään näkyvän politiikassa. Vallankäyttäjät elivät todellisuudessa valloittajina. Ei siis ollut ihme, että kansa janosi suurempaa vapautta. Siihen perustui kai Tallinnan kupungin pyyntökin Kotkalle, tulla kertomaan menneen ajan vastapainoksi, suomalaisest

Joku viisas on sanonut, että kuntademokratia on voimala, joka pitää yllä ja liikkeessä vähän kaiken. Kun uusia sanoja keksitään, luetaan ne yleensä normaaliksi kielen kehittämiseksi. Mutta jos sanoilla tarkoituksellisesti hämärretään tai suoranaisesti peitetään todellisuutta, silloin ei enää puhuta kielen terveestä kehittymisestä. Sarkastisesti voidaan silloin puhua vaikkapa "runoudesta". Niin kauan kun voimalassa riittää polttoainetta tarpeeksi - rahaa, voimala jaksaa toimia. Kunnallisesta kielestä voi löytyä hämäävää tietoa, jota ei voi eikä tarvitse hyväksyä. Tästä huolimatta, ja tarpeeksi usein toistettuna, sanat alkavat kummasti muuttua todeksi. Tällä tekniikalla teki Saksan kulttuurikansa aikanaan Hitleristä melkein jumalan. Samaa hipovia propagandan mestareitä löytyy vieläkin. Matkailun kävijämääristä niitä helpoimmin löytää. Elvyttää vai eikö elvyttää, kuka tällaisessa tilanteessa tänään menee ennustamaan, kumpaan pitäisi satsata. Toisaalta hallintomuoto tarv