Useimmissa tapauksissa me tuijotamme vain tyhjää. Jotkut luottavat omaan ammattiyhdistykseensä, kyllä se hoitaa. Toiset eivät välitä, olemmehan hyvinvointivaltio. Jollekin pankkitili on vahva vakuus. Liian harva kuitenkin pohtii, mikä merkitys ympärillämme kahisevalla velalla lopulta on. Kasvavatko Kotkan, Kymenlaakson kuntien velat? Maksaako valtio uudella velalla vanhoja lainojaan? Seurataanko tätä?
Jos joku näin syvällisiä miettii, tulee vain yhteen tulokseen. Henkilökohtainen velkamme kasvaa monia kanavia myöten, ei omaisuus. Me olemme kuitenkin niitä, jotka aikanaan velan maksavat, me ja tulevat sukupolvet. Onko täällä silloin enää tarpeeksi maksajia? Kysymyksiä ja niille rivejä riittää. Mihin tämä kaikki johtaa, pärjättäisiinkö paremmin myönteisellä ajattelutavalla, joihin on pakko - niihinkin - liittää tuloksellisia suunnitelmia?
Pääsy kukkaron herraksi ei ole helppo. Kun kaikki ympärillä ahdistaa, tarvitaan päätöksiä. Demokratiassa me olemme luovuttaneet merkittävän osan päätöksistä omille rehellisiksi katsomillemme edushenkilöille. Niin olemme tehneet kuntien kuin valtionkin tasoilla. Me itse emme ikäviä duuneja halua tehdä. Kaikessa pitää olla hauskaa. Olemme matkustajia, muut ajakoot!
Miten kireys kukkaroissamme ensiksi näkyy? Se näkyy yhteisen taloutemme suurimmissa summissa. Mikään bulkki ei vielä suurta kannattavuutta tuo, ei edes satamassa. Terveydenhoitomme köhii, mutta lopulliset päätökset vielä puuttuvat. Kiinteistötalous on jatkuvasti vuotava avohaava. Kun tulopuoli ei riitä, täytyy elää velaksi. Miten kauan velkaa meille annetaan ja millä hinnalla? Kuntataloudessa kikkailun keinot on jo käytetty.
Kolmas vuosineljännes on kaikissa talouslaskelmissa jo alkanut, vaikka toisen neljänneksen numerot vielä puuttuvat. Elokuun loppu värisyttää. Kunnallisvero kohoaa? Miten paljon? Henkilökohtaisia terveyskuluja lisätään, monella tavoin. Kiinteistöissä kalliiksi tulevat putki- ja sähköremontit on pakko maksaa. Kaikissa näissä me olemme samassa veneessä, niin palkanauttijat kuin eläkeläisetkin.
Varmaa on, että lompakkomme laihtuu. Jokainen jolla mahdollisuutta yleensä on, miettiköön valmiiksi, mistä on valmis luopumaan. Herkkuaterioista, ylensyömisestä, uudesta asunnosta, oluesta, kesämökkimatkoista, hyvästä viinistä, turhasta autolla-ajosta... Ymmärtävätkö tätä keskenkasvuiset, jotka omasta mielestään ovat lopullisesti jättäneet jo taakseen sen pahalta kalskahtavan "menneen ajan"? Kuvittelevatko he ehkä asuvansa öljyvarannoistaan rikkaassa Norjassa?
Kommentit