maanantai 29. heinäkuuta 2013

Tuntuu oudolta kirjoittaa Kyminlinnasta

Näinä päivinä on sanomalehdessä lähestytty historian meille lahjaksi antamaa Kyminlinnaa. Paikkaa, joka maantieteellisesti olisi sijainiltaan kaikkein sopivin ottamaan syliinsä koko sen matkailijavirran, joka tulee kasvamaan uuden moottoritien E18 ansiosta. Näin arvokkaasta Kyminlinnasta koko kaakkoinen alue voisi saada uutta sykettä ja matkailuvirikettä.

On ikävästi totta, ettei suurteollisuutta valtaa käyttävine pääkonttoreineen enää voida tänne saada. Täytyy siis tarttua kaikkeen siihen, millä voidaan lisätä alueen mielenkiintoisuutta, kun valuuttaa tuovat matkailijavirrat sitä kuitenkin edellyttävät. Aika paljon siinä ovat silloin vastakkain, nyt syrjäinen museokeskus ja pääasiallisen reitin varrelle osuva Kyminlinna. 

Linnoituksen palvelun on silloin kyettävä tarjoamaan kansainvälisen tason virkistymistä, levähtämistä, moniulotteisesti uusiutuvaa informaatiota ja matkialijoiden huoltoon kuuluvaa inhimillistä huoltoa. Niihin raameihin se kaikki mahdollista saada mahtumaan ja niitä matkailu edellyttää. Hyvä taidekin voisi olla houkutin vierailla jännittävässä linnoituksessa.

Aika vaatii varmasti kymmeniä vuosia ennen kuin suunnitelma voisi toteutua. Sen verran asennevammojen  laastarointi, huolellinen suunnittelu ja pääasiallinen rakentaminen turistikeskukseksi kestäisivät. Eräänä mahdollisuutena olisi ulkomainen laina, mutta sen allekirjoittajaksi ei velkainen Kotka sovi, eivätkä sen satelliitit.

Ne kaksi nuorta arkkitehtiä, jotka 30-35 vuotta sitten tekivät suunnitelmaa Kyminlinnan modernisoimiseksi matkailulle, ovat jo hallapartoja ja harmaapäitä. En tiedä ovatko heidän tekemät piirustukset tallessa kaupungintalon vintillä, paljon muun joukossa, mutta runsaasti ajatustyötä nämä paikan kehittämisestä innostuneet - silloin ne nuoret miehet - kyllä aikanaan tekivät.


tiistai 23. heinäkuuta 2013

Hyljeksitty totuus

Kaupunginjohtaja Risto Parjanne pyysi kuntien kehittämisessä mukana ollutta tutkija Kari Hietalaa 1980 -luvun lopulla valmistamaan mahdollisimman moniin koti- ja ulkomaisiin esimerkkeihin perustuvan tieteellisen tutkimuksen. Mihin suuntaan henkisiä ja aineellisia varoja, nimenomaan Kotkan kannattaisi tulevaisuudessa panostaa? Suuret savupiippufirmat siirsivät silloin täältä toinen toisensa jälkeen omia pääkonttoreitaan toisaalle ja näin luopuivat lopullisesti täkäläisestä päätösvallastaan.

Kyseessä oli ensimmäinen tieteellinen yritys kartoittaa sitä jo horisontissa kajastavaa maailmaa, jota siihen asti työläiskaupunkina itseään mainostanut Kotka tulisi kenties myöhemmin kokemaan. Kymenlaakson Maakuntaliiton pääosin rahoittamana ja haastateltujen asiantuntijoiden täydentämänä tutkimus - Yrittäjyyden edistäminen - valmistui loppuvuodesta 1987. Siinä tarkasteltiin uusin ajatuksin Kotkan mahdollisuuksia sellaisilla tasoilla, jotka yllätyksenä monin paikoin nyt ovat toteutuneet.

Kirja oli taustaltaan ja laatimistavaltaan tieteellinen tutkimus, mutta ajatellen eritoten täkäläistä lukijakuntaa, kirjoittaja pyrki sitä popularisoimaan. Se ilmeni havainnollistavien esimerkkien runsautena ja kuvituksena, sekä tietenkin provosoinnissa saada lukija ajattelemaan ja toimimaan. Koska kunnat ovat niin eri rakenteisia, kirja ei voinut antaa patenttivastauksia kaikille. Painos jäi pölyttymään kaupungintalon vinttihyllyille. Kirjastoissa ja kirjakaupoissa sitä ei juuri kysytty. Valtuustoa siihen aikaan tieteellinen tutkimus ei kiinnostanut.

Lyhyesti sanottuna, tutkimuksessa päädyttiin siihen, että jälkiteollisen Kotkan kannattaa olla monenkeskeinen, päätösvaltaa nimenomaan jakava eli pluralistinen. Sisältösuunnitelman mukaans sen piti sisältää kolme toisiaan täydentävää kulttuuria: suurteollisuus-, pienteollisuus- sekä korostettu kolmannen sektorin kulttuuri. Itsensä työllistäminen ja naapuriapu sisältyivät näihin. Tässäkin suhteessa tutkimus hyvin saavutti tavoitteensa.

Hallintopiireissä lopputulosta pidettiin outona ja koskaan ennen kokemattomana. Se ei sopinut hengeltään suurteollisuuden helppoon veronmaksuun ja sympatialahjoituksiijn tottuneille vallankäyttäjille. Kaupunginjohtajat vaihtuivat. Panostus käännettiin vallan toisaalle. Valittiin uudeksi kaupunginjohtajaksi visionääri, joka hankki omien näkemystensä tueksi ulkopuolisten arkkitehtitoimistojen värikkäitä, uudella kuvantotekniikallaan lumoavia suunnitelmia: maakunnan museokeskuksesta, monitoimihallista, pelikasinosta, elokuvakeskuksesta ja vaikkapa Rubiconista. Poliitikoista kukaan ei tullut ajatelleeksi oliko meillä siihen sellaiseen menoon tarvittavaa rahaa.





perjantai 19. heinäkuuta 2013

Loistavaa Sunila, loistavaa!

Vuosikymmeniin ei ole tullut Kotkassa yhtä myönteisesti sykähdyttävää uutista kuin Stora Enson ilmoitus 32 miljoonan sijoituksesta Sunilan biojalostamoon. Se, jos mikä turvaa jo haudan partaalle tuomitun tehtaan tulevaisuuden. Tehtaanjohtaja Olli-Pekka Reunasen mukaan ensimmäiset sovellutukset nähdään 2015 rakennus- ja autoteollisuudessa. Bravo!

Sijoitus uuteen teknologiaan merkinnee Sunilassa tehtaan toiminta-ajan varmistumisen lisäksi kohenemista tehdasalueella olevien asuntojen hintoihin. Kenties liike-elämäkin kiinnostuu perustamaan lisää omia palveluitaan tälle alueelle. Kuljetus tuo uutta työtä. Alihankkijat ovat varmaan tyytyväisiä. Uusia toimialoja voi uudesta teknologiasta syntyä.

Muuttuminen tehtaan perustamishetkestä tähän päivään on ollut valtava. Sunila tuottaa nykyisin 370 000 tonnia sellua vuodessa ja tuotanto työllistää 230 henkeä. Tehtaan perustamisvaiheessa työtekijöiden määrä oli tuhatkunta. Tekniikaa on parannettu monessa vaiheessa ja tehdasrakennus ei enää juuri muistuta sen piirtäneenstä arkkitehdistä, Alvar Aallosta. Niin monta säiliötä, putkea ja  muhkuraa on tehtaan jo nykyisessä ulkomuodossa.

Tehdasalueena Sunila on maailmanarkkitehtuuria. Mitä alkuperäisempiä talot olivat, sitä upeampi oli niiden ulkomuoto, sivullisen silmällä katsottuna. Tehtaan taloudellinen tulos on usein ollut odottamattoman heittelevä. Joskus rankkaa tappiota, sitten taas muhkeaa voittoa. Silloin kun tulosta on tullut, sitä on kerääntynyt roppakaupalla. Monen muun sijoituskohteen ohessa Kymin lentokentän nykyinen päällyste on hyvän kannattavuuden ja tarpeellisen sijoittamisen tulos.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Apua - varakkuuteni hupenee!

Useimmissa tapauksissa me tuijotamme vain tyhjää. Jotkut luottavat omaan ammattiyhdistykseensä, kyllä se hoitaa. Toiset eivät välitä, olemmehan hyvinvointivaltio. Jollekin pankkitili on vahva vakuus. Liian harva kuitenkin pohtii, mikä merkitys ympärillämme kahisevalla velalla lopulta on. Kasvavatko Kotkan, Kymenlaakson kuntien velat? Maksaako valtio uudella velalla vanhoja lainojaan? Seurataanko tätä?

Jos joku näin syvällisiä miettii, tulee vain yhteen tulokseen. Henkilökohtainen velkamme kasvaa monia kanavia myöten, ei omaisuus. Me olemme kuitenkin niitä, jotka aikanaan velan maksavat, me ja tulevat sukupolvet. Onko täällä silloin enää tarpeeksi maksajia? Kysymyksiä ja niille rivejä riittää. Mihin tämä kaikki johtaa, pärjättäisiinkö paremmin myönteisellä ajattelutavalla, joihin on pakko - niihinkin - liittää tuloksellisia suunnitelmia?

Pääsy kukkaron herraksi ei ole helppo. Kun kaikki ympärillä ahdistaa, tarvitaan päätöksiä. Demokratiassa me olemme luovuttaneet merkittävän osan päätöksistä omille rehellisiksi katsomillemme edushenkilöille. Niin olemme tehneet kuntien kuin valtionkin tasoilla. Me itse emme ikäviä duuneja halua tehdä. Kaikessa pitää olla hauskaa. Olemme matkustajia, muut ajakoot!

Miten kireys kukkaroissamme ensiksi näkyy? Se näkyy yhteisen taloutemme suurimmissa summissa. Mikään bulkki ei vielä suurta kannattavuutta tuo, ei edes satamassa. Terveydenhoitomme köhii, mutta lopulliset päätökset vielä puuttuvat. Kiinteistötalous on jatkuvasti vuotava avohaava. Kun tulopuoli ei riitä, täytyy elää velaksi. Miten kauan velkaa meille annetaan ja millä hinnalla? Kuntataloudessa kikkailun keinot on jo käytetty.

Kolmas vuosineljännes on kaikissa talouslaskelmissa jo alkanut, vaikka toisen neljänneksen numerot vielä puuttuvat. Elokuun loppu värisyttää. Kunnallisvero kohoaa? Miten paljon? Henkilökohtaisia terveyskuluja lisätään, monella tavoin. Kiinteistöissä kalliiksi tulevat putki- ja sähköremontit on pakko maksaa. Kaikissa näissä me olemme samassa veneessä, niin palkanauttijat kuin eläkeläisetkin.

Varmaa on, että lompakkomme laihtuu. Jokainen jolla mahdollisuutta yleensä on, miettiköön valmiiksi, mistä on valmis luopumaan. Herkkuaterioista, ylensyömisestä, uudesta asunnosta, oluesta, kesämökkimatkoista, hyvästä viinistä, turhasta autolla-ajosta... Ymmärtävätkö tätä keskenkasvuiset, jotka omasta mielestään ovat lopullisesti jättäneet jo taakseen sen pahalta kalskahtavan "menneen ajan"? Kuvittelevatko he ehkä asuvansa öljyvarannoistaan rikkaassa Norjassa?





perjantai 12. heinäkuuta 2013

Kaksi toisistaan eroavaa suoritusmotiivia

Professori Matti Klinge (s.1936) on kirjassaan "Kaksi Suomea" mielenkiintoisesti analysoinut maamme itäisen ja läntisen osan kulttuurihistoriallista erilaisuutta. Klinge sijoittaa läntisen Suomen Tukholman vaikutuspiiriin, itäisen (kaakkoisen) taas saman ajan (1809-1917) Pietarin kulttuurialueeseen.
  
Erilaisuuteen olivat muokkaajina alkuelinkeinot, toisaalla jykevä maanviljelys, toisaalla Pietariin ja sukkeluuteen suuntautuva eloisa kauppa. Ne vaikuttivat ikään kuin juurimultana väestön kulttuureihin. Yksilöllisyys Pohjanmaalla ja joukkona esiintyminen idässä olivat toimintakulttuureista esiin kohoavia ominaisuuksia.

Itäisessä Suomessa, suurteollisuuden kauan hallitsemilla alueilla, missä patruunat aikanaan huolehtivat palkanmaksun ohella väestönsä muistakin yhteiskunnallisista tarpeista, tehtaitten omistajat ajattelivat sosiaalisen toimintansa antaneen heille oikeuden "omistaa" lähiympäristönsä väestö.

Tehtaat ikään kuin pitivät "sylissään" oman työvoimansa, niin kuin lapsen vanhempiensa suojassa. Poika tuli isänsä jälkeen samaan ammattiin, ainakin työhön samaan firmaan. Sellainen oli sille ajalle kaikkein käytännöllisin ratkaisu, sillä parhaiten taattiin elämänmittainen toimeentulo. Mutta mihin tämä johti?

Ilmiö alkoi tehokkaasti estää työläispaikkakunnaksi itsensä nimenneillä seuduilla yksityistä yrittäjyyttä. Oli turvallisempaa luottaa isoon firmaan ja paikalliseen vallankäyttäjään. Jos joku poikkeuksellisen aloitehenkinen sitten alkoi työläisseudulla palkata väkeä ihan omaan yritykseensä, häntä herkästi nimitettiin nomaalin elämänmenon häiriköksi. 

Työläispaikkakunnilla ihmiset tyytyivät elintasonsa hitaaseen, mutta kuitenkin jatkuvaan kasvuun. Tällainen elämänmuoto kahlitsi luontaisen aloitekyvyn, koska joku aina sanoi, mitä piti tehdä. Kun tällekin elämäntavalle tuli vastavoima löytyä, he turvautuivat yksilöinä yrittämisen sijasta solidaariseen joukkovoimaan. Muun muassa Kotkan kaupunki -  poliittisten syiden voimistamana - halusi ja sai vuosikymmeniksi tällaisen maineen. 
 
Siinä kun pohjalaiset pyrkivät kunnostautumaan kulttuurin eri aloilla yksilölajeissa: soololaulajina omassa oopperassaan, kapellimestariluokan kansainvälisenä opettajana, yksilöinä yleensä, itäinen kulttuuri eteni joukkona: kuoro- ja viihdelauluissa, erilaisissa joukkueurheiluissa, lajeissa joissa ei suoranaista yksilövastuuta tunneta.

On toki myönnettävä, että poikkeuksiakin molemmissa toiminta-asenteissa löytyy, mutta perheiden elämäntavoista ominaisuudet kyllä vähitellen leviävät ympäristöönsä lähipiiriin, syntyy käyttäytymisen kulttuuri. Omassa olemuksessaan hyvin urbaanin professori Matti Klingen teos "Kaksi Suomea" selittää uskottavasti saman kansan erilaisia luonteita. "Verratkaa talojen puutarhoja", hän kehottaa.

Lyhennetty ja editoitu 2001 painetusta kirjastani Minun Kotkani - erilainen.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Purppurapilvi

Sen kummemmin ei kannata enää varoittaa kuntaamme hallinnoivia talousihmisiä globalisaatiosta ja siitä mitä se merkitsee, he tietävät jo sen. Siihen maailmanmahtiin verrattuna muun muassa pieni peliteollisuus pysyy vielä pitkän aikaa marginaalisena ja sen kyky rahoittaa yhteiskunnan palveluita jää vain odotuksen varaan. Laajemmasta kentästä tuen on kaupungin kassaan tultava.

Kaikkien sidosryhmien ei ole helppo suhtautua uuteen tilanteeseen ja vanhat perinteet, vaikka uuteen kuinka pyritään, ne pysytelevät vanhoissa poteroissa. Jakovaraa ei yksinkertaisesti ole, ja ei vielä pitkään aikaan. Keskustelua käydään kiihtyvin äänenpainoin myös yritysten ja yhteiskunnan välisestä vastuusta. Vastuun kantajia on - toistaiseksi - aina löytynyt.

Yhteiskuntamme on tiukan paikan tullen kyennyt tähän asti sopeutumaan suuriin muutoksiin. Maahamme on luotu ammattikoululaitos ja kattava päiväkotiverkosto. Vanhalta kuulostava Pisa-tutkimus ja oppilasohjaus jaksavat vielä hämmästyttää kaikkialla. Täytyy kuitenkin muistuttaa, että molemmat vaativat takatuekseen lähes kaikkien kuntien suhteellisen hyvinvoinnin. Tänään taloudellinen tilanne on kokonaan toinen. Päinvastainen.

Kannatttaisiko nyt jo kuitenkin alkaa vähin erin piirrellä kuntailiitosta, kun pohjoinen osa maakuntaa taistelee jo omassaan ja eteläinen hajanaisena pohtii vasta liitosaikeitaan. Niistä kuitenkin yhteistoimin nitoutuu tulevaisuuden kaupunkirakenne. Sen sijaan on pakko pohtia, pitäisikö maailman muuttuessa liikennettä ja poliisitointa enää sumputtaa maantieteellisesti ja liikenteellisesti hankalimpaan nurkkaan. 

Ihmisten liikettä ja liikennettä hoitava valtaväylä, tuleva moottoritien kokonaisuus, tulee vastaisuudessa sanelemaan vahvimman vaikuttajan aseman. Se tulee pyyhkäisemään aikaa myöten kaikki tunnetekijät edestään. Se oli silloin ennen. Liikenneverkon kustannustehokkuus ja niistä syntyvä palveluiden anti tulevat olemaan kaiken yhteiskuntaisen toiminnan lähtökohta.

Väestön liikkumisen ja siitä syntyvän liikenteen läheisyys  koskettaa jopa kaupungin ulkoista kuvaa ja väkilukua. Kaupan tilastot väestömäärien muutoksista eri kaupunginosissa kannattaa pitää mielessä. Ne etenevät usein muitten kehitystoimien edellä. Niiden tilastot voivat kertoa jopa sen kaivatun jakovarankin. Tämä nimenomaan varoituksena vasemmalle kaistalle puoluekentässä.




torstai 4. heinäkuuta 2013

Minun Kotkani - erilainen

Kaupunkien kehittämisessä tärkeimpiin suunnannäyttäjiin kuuluvat ristiin rastiin kulkevat rahavirrat. Siis kaikki se, mitä kaupunki itse ja sen asukkaat päivittäin yhteisesti tuottavat ja kuluttavat. Voisi ennustaa, että kuntien talouden edelleen kiristyessä syitä vaikeuksiin aletaan etsiä kaupungin varsinaisten talousarviomenojen lisäksi myös yhteiskunnan muilta alueilta.

Minun Kotkassani tiedot rahavirtojen määristä, suunnista ja siitä mihin varat lopulta päätyvät, ovat talouden tietojenkäsittelyssä arvotavaraa. Tutkimuksessa vertailu vastaavankokoisiin ja -rakenteisiin kaupunkeihin antaa tärkeitä ilmaisimia hukkaan kulutetun rahan virroista. Jos oleellisia poikkeamia löytyy, ne selittävät eroavaisuuksia kaupunkien johdon kyvyissä ja asenteissa nähdä kaupunkia uhkaavia ongelmia.

Ensimmäisenä kohteena, liikenteen uudelleen järjestelyjen ohella, minun Kotkassani tutkittaisiin kaupungin rakennuskannan säilyttämiseen ja hoitoon kuuluvat menot. Kiinteistötalous on Kotkan vuotava avohaava. Ellei valmiiksi tutkittua tietoa löydy, yhteistyössä Kuntaliiton ja Tilastokeskuksen kanssa voisi oma ammattikorkeakoulumme alkaa tehdä vertailevia havaintoja muihin vastaaviin kaupunkeihin.  

Opetuksellisesti tutkimus toisi lisää uusia näkökulmia niin tutkittaville kuin tutkijoillekin. Eri tiedeyliopistoissa ja erilaisissa korkeakouluissa opiskeleville kotkalaisille nuorille olisi hyvin suoritettu, syvällinen tutkimus, vaikka gradun tai muun päättötyön arvoinen. Siitä kertyisi ajan mittaan suuri neuvokokoelma kaupunkimme johdolle. Samalla syntyisi työkaluja arvioida, myönteisesti tai kielteisesti suunnitelmaa "Kotka lentoon!".

Tällaista ehdotin aikanaan kaupungillemme konkreettisena aloitteena. Ei sopinut. Lähdettiin mieluummin kulkemaan kalliitten konsulttien ja helsinkiläisten arkkitehtien viitoittamaa tietä. Jokainen voi tänään nähdä tuloksen. Meillä on nyt Vellamo, valtava alijäämä kassassa, suunnaton korjausvelka ja salaisina pidettyjä sopimuksia. Kaikki kuvannee johonkin mittaan erilaista arvomaailmaa.

Viimeistä lukuun ottamatta kappaleet on lyhennetty ja editoitu kirjastani
MINUN KOTKANI, ERILAINEN.  Painettu 2001.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Niin kaunis on maa

Iästä riippumatta ihminen kaipaa joskus elämänsä piristeeksi uutta elämystä. Kuka rakastaa taidetta, kuka matkustamista. Joku arvostaa lukunautintoja, makuja, tai joku etsii itselleen vain rattoisaa yhdessäoloa. Luettelosta venyy mittaamaton. Omissa toiveissani oli pitkään kärkkynyt kärjessä ajatus päästä lentämään matkustajana purjekoneella.

Jostain rohkeuden puuska yhtäkkiä iski. Naapuristossa asui purjelennon kansainvälistä huippuosaamista. Kymin lentokenttä oli tuttu jo sota-ajalta. Messerschmit 109 -koneet sieltä käsin suojelivat meitä yhdessä muun ilmatorjunnan kanssa siihen aikaan. Sen jälkeen lähes kaikki muut ilmassa liikkuvat välineet olivat elämän eri vaiheissa tulleet tutuiksi. Lentovuorojen väliin naapuruus järjesti paikan purjelentoon. .

Pienen hetken epävarmuus päätöksen järkevyydestä käväisi mielessä. Irtautuminen kentän pinnasta ja hinausvaijerin ujellus kestivät jonkin aikaa. Äkkikolahdus ilmassa ilmoitti hinauksesta irtoamisen. Lokkien ja isompienkin lintujen liitely samassa korkeudessa oli minulle uutta. Vaikutti siltä, että linnuista liitely oli  nautinnollista. Olimme merituulessa.

Koneen nokan osoittaessa etelään Lupin takana Suursaari lepäsi kuin kämmenellä. Viro häämötti lankaviiruna horisontissa. Pienemmässä satamassamme tuhannet autot kiilsivät kuin paraatisotilaat tiheissä viivsuorissa riveissä. Suursatamamme lastikentällä konttikolossit korottuivat kerrostalojen suuruusluokkaan. Kun koneemme kierteli pitkin Kymenlaaksoa, mielikuvitustani hiveli ikään kuin suuri sinfoniaorkesteri olisi soittanut.

Ohjaussauvan levollinen liike ilmaisi yli tunnin kestäneen lentomme kaartavan lopuilleen. Alle kilometrin korkeudessa utelias lokki liiteli ihan ojaamon viereen ihailemaan kookkaampaa, hyväntahtoista liitokumppaniaan. Taitavan ohjaajan täsmällinen kaarto ja kenttä otti turvallisesti vastaan. Äänettömästi ilmassa liikkumisen elämys oli koettu. Kiitoksia siitä - Karhulan Ilmailukerho.

Lyhenne kirjastani SIRKUS vuodelta 2006.