Sykähdyttäjäksi tuli lehtiuutinen joulukuun 9. päivältä 2005, sellainen kellastunut lehtileike arkistoa järjestellessäni. "Lontoon kaksikerroksiset kaupunkibussit poistetaan liikenteestä." Uutinen täydensi, että parikymmentä, aiemmin meidän puhtaaksi pesemää punaista kaupunkisymbolia, oli museotarkoitukseen säilytetty. Miksi kirjoitan tästä aiheesta? Minua uutinen kosketti siksi, että Karhulan teollisesta historiasta löytyy keskisuuri, reilusti yli 300 työntekijän yritys joka, teknillisen palvelunsa ohessa, valmisti ja markkinoi Iso-Britannian ohella automaattisia autojen pesukoneita yhteensä 24 vientimaanhan.
Menestystuote pesi USA:n NYK:issä JFK -lentokentän ajoneuvoja, Kanadassa keltaisia koulubusseja, junia Brasiliassa, erilaisia ajovälineitä Tukholmassa, Singaporessa, Sydneyssä, Moskovassa, Amsterdamissa, Brysselissä, Warsovassa, Budapestissa, Pariisissa, Wienissä, Madridissa, Lissabonissa, Kyproksella ja aikalailla muualla. Yhtiön nuori henkilöstö, joka ainutlaatuisilla saavutuksillaan hämmästytti ympäristöä, voi nyt vanhuksina, vain omat ajatukset kunnimerkkeinään, muistella tuota sykkeistä aikaa. Osa heistä on jo kuollut, osa hajallaan eläkkeellä ja loput vanhuksina eri puolilla Suomea.
Se tuotannon ja markkinoinnin iskujoukko, joka määrättiin valtaamaan sillanpää Iso- Britanniasta ja muodostamaan sinne tytäryhtiö, oli keskimäärin jopa 15 vuotta nuorempi kuin paikkakunnalla samanaikaisesti viennissä toimivien konepajojen väki. Ulkomaille valitut saivat vaativan suunnitelman. Siihen vaadittiin uutta luovan tekniikan oheen hyvä kielitaito. Silloinen Kotkan Työväenopisto perusti tälle alati kasvuhakuiselle konepajalle oman kielikoulun, jossa henkilöstöä voitiin markkinointi-iskuihin nopeimmin kouluttaa. Sekin oli siihen aikaan harvinaista, oikeastaan tavatonta.
Suurlähettiläät, pankkien pääjohtajat ja valtion ylimmät vientivirkamiehet vierailivat lähes viikottain talossa. Konepaja valittiin sinivalkoisen pankkitoiminnan malliyritykseksi yhdessä Oras Oy:n kanssa. Minua uutinen punaisista kaupunkibusseista kosketti siksi, että satuin johtamaan tätä yritystä, ennen sen kohtuuttomaan onnettomuuteen verrattavaa kaatumista, lähes 20 nopeasykkeisen vuoden ajan. Kyseessä oli perheyhtiö, kolme serkusta, joilta ei rohkeutta yrittämiseen puuttunut. Meistä kolmesta ei nyt ketään enää ole sankareiksi. Vaikka ajat ovat paljon muuttuneet, minun on vaikea unohtaa sitä yli kahden vuosikymmenen pituista taloudellista jalkapuuta, joka meille tuon konepajalta konkurssista jääneille veloille, ja oikeastaan siis yrittämisestä langetettiin.
Lentopallo, maan korkeimmalta sarjatasolta, otettiin puoli-ilmaiseksi yhtiön ohjelmaan. Hintana oli pari velaksi jäänyttä kirjakaupan laskua. Sen taakse perustetiin ajan tulisen innostuksen mukaisesti markkinointiryhmä, joka vapaa-aikanaan tekemillään uutisilla, radikaaleinkin otsikoin, sai aikaan täydet katsomot ja yhtiön nimelle valtakunnallisen kantavuuden. Sitä me juuri halusimme. Seuran talous oli kunnossa ja vuotuiset voittopalkkiot voitiin punaisine matkatakkeineen ja arvostelua aiheuttaine röyhelöpaitoineen urheilijoille ja heidän johdolleen järjestää. Lentopallo toimi samalla idean sytyttäjänä, kun nuoret hyvin koulutetut hakeutuivat työntekijöiksi sen kaikille organisaatiotasoille. Kaikki näytti hyvältä kun kohtalo iski. On vain yleistä, että tällaisen yrityksen vastavoimat löytävät toisensa ja liittoutuvat yhteen silloin, kun jotakin alaa taantuma pahiten lyö.
Kommentit